Elämänhalusta

Minä aion ruveta rakastamaan itseäni, puff, näin, tästä hetkestä lähtien. Aion myös olla onnellinen ja lopettaa alkoholinkäytön, koska se tekee minut onnettomaksi. En ole syönyt enkä nukkunut pariin päivään, olen vain itkenyt. Tänään söin ja otin sairauslomaa töistä. Tuntuu vähän paremmalta. Tuntuu siltä, että tätä kamalaa olotilaa tarvittiin, että tajuaisin, että itsensä rakastaminen on parempi kuin itsensä ja kaiken vihaaminen. Helvetin kauan siinä tajuamisessa menikin.

Se saattaa pelastaa myös karikolla olevan parisuhteen. Ennen kaikkea, se pelastaa minut. Se on nyt tärkeintä. Pääsen myös hoitoon, maanantaina. Masennus- ja päihdehoitajalle. Se on lohduttavaa. Minä olen täynnä lohtua.

.

Se iski taas, kun kokeilin bikineitä. Kun ostin farkut - vähän liian pienet, kohta sopivat. Kokoa 36. Kyllä ne päälle mahtuivat, mutta voi jeesus niitä jenkkakahvoja. Päätin, että neljä viikkoa ja ne lähes pyörivät päällä. Neljä lyhyttä viikkoa. Yksinkertaisia asioita. En vain syö sokeria, suolaa enkä vaaleaa viljaa tai muuta paskaa. Enkä juo alkoholia. Aina kun tekee mieli viinaa tai suklaata, lähden lenkille tai riehun kotona.

Mun ei tee enää mieli seksiä. Mun tekee mieli joko syödä tai juosta. Yritän mahdollisimman usein valita mielummin sen juoksemisen. Tosin en vieläkään kernaasti lähde ulos liikkumaan koska mua hävettää. Olen lihava, enkä käytä kauniita treenivaatteita. En osaa rullaluistelutekniikkaa ja näytän siksi ihan naurettavalta.

En halua seksiä. Seksi sattuu, Olen puolifrigidi enkä pysty tyydyttämään miestäni. Sitä turhauttaa, mutta ei se näytä, että asia johtuu mun seksuaaliongelmistani. Mun seksuaaliongelmani johtuvat siitä, että olen lihava ja epäviehättävä. Ja ehkä masentunut. En mä tiedä.

Olen taas ihan hukassa. Ihanan ja rentouttavan hermoloman jälkeen tuntuu vain paskalta ja yksinäiseltä. Sotanorsusta puhumattakaan.

Does life seem worthwhile to you?

Jaahas, täältä lähdin, tänne palaan.

Olen elänyt siinä uskossa, että läskiahdistus on melkein kadonnut vieden syömisongelmat mukanaan, mutta ehei. Olen vaan syönyt epänormaalisti (lue: läskisti), juonut epänormaalisti, nussinut, itkenyt, nussinut lisää ja juonut lisää. Painosta en - onneksi - tiedä hevon helvettiä.

Olo on sen mukainen. Seksiä sinällään en pidä pahana asiana, koska siitä tulee hyvä mieli monesti molemmille osapuolille. Ongelma on ehkä se, että en pidä itseäni erityisen seksikkäänä tahi haluttavana, koska olen kuivaihoinen, finninaamainen läskipulla. Runoilija ei toki ole sitä mieltä.

Tänään ei ruoka maistunut. Nousin aamulla tekemään töitä silmät ristissä. Hommat hoidettuani kiskoin kahvia ja makasin sängyssä ja mietin että miksi väsyttää niin maan perkeleesti eikä ole yhtään nälkä. Istuin Buzzfeediä selaillen koneella, kittasin lisää kahvia ja kokeilin syödä. Ei toivoa. Otti päähän.

Lopulta pakotin itseni kauppaan ja lykkäsin ihan hyvänmakuista tofusalaattia ääntä kohti. Vaikka kuinka haluaisin taas olla rimpula-mallinen keijukaistyttö, mun on pakko syödä tai olen entistäkin vihaisempi. Nyt olo on kahvin ja mantelimaidon äärellä melko tasainen, ainakin viime aikaiseen päihteiden käyttöön ja tunnepurkailuun nähden.

Meinasin ehtiä juoksulenkille. Jos itseinho hälvenisi hetkeksi.

Hellmikuu

Eipä miulla tuaskaan liene ollunna mittään sanottavvaa, jahka en ou kirijotellunna mittee.

Ystävänpäivä, 14.2. 

Olen nälkäinen ja vihainen. Runoilija haluaa laittaa ruokaa. Se on ostanut kermaviiliä ja meinaa tehdä perunasalaatin. Kieltäydyn. Liikaa rasvaa, sitä paitsi olen vegaani. 

"Maistuisko sulle sitten jälkiruoka?"

vilkaisen avattuun pakastelokeroon. Litra vaniljajäätelöä. Ei saatana. 

"Ei." 

Kiukuttelen, itken, narisen, himoitsen jäätelöä ja perunasalaattia. Lopulta saadaan sovittua ja syön pari soijanakkia, pienen perunan ja salaattia. Runoilija käskee opetella ottamaan rennommin ruoan suhteen. Räjähdän. Eihän se saatana tajua miltä musta tuntuu, kun pakastimessa kuumottaa litra jäätelöä. Litra herkullista oksennettavaa. Yhtäkkiä ollaan ilmiriidassa ja eroamassa. Toinen ei tajua, että olen masentunut ja syömishäiriöinen ja se ei ole mikään vitun hauska juttu eikä mulle silloin osteta jäätelöä. Itse olen kohtuuton hirviö, joka ei suostu antamaan pientä inhimillistä hyväntahdonelettä anteeksi.

Itken pari tuntia. Välillä huudetaan toisillemme. Poltan pari tupakkaa, lähden kotoa kivenmurikka kurkussa. Tulen monen tunnin päästä takaisin, sovitaan. Runoilija lupaa olla ostamatta jäätelöä mulle. Minä yritän olla vähemmän kamala. 

Ollaan taas nollapisteessä. Olen taas virallisesti syömishäiriöinen. Lopetin dokaamisen, joten tuntuu vähän tasapainoisemmalta. Paino ei liene pudonnut yhtään. En jaksaisi välittää. 

Välitänpä silti. 

Parempia päiviä

Multa on mennyt ruokahalu. Se on hyvä. En ole myöskään kovin kiinnostunut muista ihmisistä. En tiedä onko se hyvä. Ainakin mulla on oma aikani. Olen kotijumpannut, juonut vähän viiniä, soittanut, laulanut, jumpannut lisää. Päättänyt, että ensi syksynä pääsen kouluihin. Tehnyt töitä.

Aion hakea opiskelemaan
- Musiikkia, pääaineena pop/jazz-laulu, konservatorio (ammattikoulu)
- Musiikkia, musiikkipedagogi (ammattikorkea)
- Musiikkitiedettä (yliopisto)
- Musiikkikasvatusta (yliopisto)
- Englannin kieltä (yliopisto)
- Journalistiikkaa (yliopisto)

Noista panostan konservatorion ja musiikkikasvatuksen pääsykokeisiin kaikkein eniten. En tiedä pääsenkö osallistumaan kaikkiin valintakokeisiin, mutta mikä estää hakemasta? Olen siis lohdullisempi kuin aiemmin. Minulla on tulevaisuus. Päätin juuri, että se on hyvä.

Mikä on todistettavaa.

Ai niin, paino on tippunut reilun kilon.

Mutta nyt minä olen ihan hukassa

Eilen minä tutkin itseäni vihreän pilvilinnan katveessa, olin onnellinen, söin, puhuin, ymmärsin, tanssin. Tajusin mitkä asiat minua vaivaavat. Aloin purkaa sitä järjetöntä vyyhteä, joka puristaa psyykettäni.
Tänään oli kamalaa herätä normaaliin, surkeaan, masentuneeseen ja täydellisen murskarealistiseen maailmaan.

Taisin erota. Itkin, huusin, kieltäydyin kuuntelemasta. Itkin lisää niin että kyynelkanavat ovat varmaan tyhjät. Masturboin, kunnes tuntui taas siltä, että saatan olla elossa. Kurttuiset sormet. En tiedä onko minulla enää Runoilijaa. Ihan ymmärrettävää. Minä en itse jaksaisi enää katsoa itseäni, jos olisin joku läheiseni.

Söin vähän. Katsoin lihavia laihduttajia ja laihoja lihottajia. Mietin, miksi niillä laihoilla on edes jotain tarvetta lihottaa. Join kahvia. Join vettä. Join kahvia. Join vettä. Puhuin ystävän kanssa. Päädyimme lopputulokseen, että tarvitsen hoitoa masennukseeni.

Joka tapauksessa aion olla taas pieni. Minusta tulee pieni keijukainen, joka laulaa kuin maailman ihanin lintunen.

Hei mutta ihan tosi. Miksen haluaisi olla kuin tämä vasemmanpuoleinen nainen? Miksi?

Keskusteluja ihmisyyden kanssa

Kävin kesällä masennushoitajalla. Olin ihan ok. Se kyseli kaikkea, teki testejä mun mielentilastani ja välillä mietin vain että "Mitä helvettiä minä täällä teen?".

– Miksi sä juot?
– Välillä siksi, että mulla on kivaa ja välillä siksi, että ei ole kivaa ja että unohtaisin sen. 
– Poltatko sä marihuanaa?
– Joskus.
– Miksi?
– Se on itsetutkiskelua.
– Lapsi rakas, sun pitää lopettaa semmoinen. Se ei auta mitään. Ja juominenkin pitää lopettaa. Syötkö sä? Nukutko sä?
– Joo ja joo.

Tuon verran muistan tapaamisesta. Se oli ihan herttainen täti. Varmaan oikeassakin. En kuitenkaan mennyt sinne enää. Tänä iltana mietin, että olisiko kuitenkin pitänyt niellä ylpeytensä ja mennä uudelleen.

Oon laihtunut vähän. Tästä se lähtee. Kiukuttelen Runoillijalle ja keskustellaan siitä, kuinka mun surkeuteeni nähden valtava egoni on välillä täynnä itseinhoa ja välillä narsistista omahyväisyyttä.

– Mulla on eksklusiivinen oikeus vihata itseäni. Kaikkien muiden pitää rakastaa mua.
– Bingo. 

Kai mun pitää vaan opetella kuuntelemaan muita. Mutta tätä lihaa en kauaa katsele.