RYHDISTÄYDY.

Sienisalaatissa on majoneesia, raakasuklaassa rasvaa, leivässä liikaa hiilareita. Kahvi on turvallinen, kahvi on hyvä. Omenan voin syödä. Voin mä syödä leivänkin, vähän raakasuklaata, maistaa sienisalaattia. Voi saatana. Sinne meni kaikki, minun alati paisuvaan vatsakumpuun. Oksentaminen olisi vaihtoehto, jos kämppis ei olisi kotona. Jos saisin sormet kurkkuuni, saisin kadotetun itsekontrollin takaisin. Niin ainakin kuvittelen.

Olen suunnattoman pettynyt itseeni ja siihen, että haaskasin alkuviikon hikiset kuntosali- ja juoksumattotunnit alkoholiin ja ylensyömiseen. Sama kaava toistuu päivästä päivään ja viikosta viikkoon – innostun urheilusta ja rakastun juoksumattoon, asun muutaman päivän salilla kunnes joku pyytää minut kapakkaan. Tuhoan pullon viiniä, olen typerä, laulan huonosti karaokea ja mekastan. Syön aamuyöllä hillittömän annoksen, herään pää särkien ja maha mouruten. Syön lisää. Olen pettynyt itseeni, taas. "Huomenna lähden salille."

No, minun tapauksessani liikuntariippuvuus on ihan hyvä asia, jos se hillitsee alkoholiongelmaa. Mutta tällä päivämäärällä, kylläpä vituttaa.

(Minun varmaan piti puhua joulusta, mutta teen senkin ehkä huomenna.)

Olen onnellinen, mitä sä luulit?

Hidas, mutta aikainen aamu.

Viime päivät ovat kirjaimellisesti menneet ihan läskiksi. Viikon kateissa ollut ruokahaluni palasi eilen krapulan ansiosta. Innostuin tekemään kasviskaalikääryleitä aivan hillittömän määrän. Söin illalla kaksi pientä ja tunsin vähän huonoa omaatuntoa. Toisaalta ne ovat ainakin melko terveellisiä ja kevyitä, joten annoin syöpöttelyn itselleni anteeksi. Tuntui myös hyvältä olla jostakin niin innostunut. Mikään kun ei ole lähiaikoina kovin motivoinut, tuntuu terveelliseltä kiinnostua edes kaalikääryleistä.

Toissayö kun meni miten meni, poikaystävälle hysteerisesti itkiessä. Hermostuin yöpizzeriassa jolekin naiselle ja marssin suoraa päätä ulos, tarkoituksena saapua kotiin ennnen poikaystävää ja kämppiksiä. Jäin kuitenkin polttamaan useamman tupakan joidenkin vaihtarien kanssa ja kotiin päästessäni laskuhumala oli jo siinä vaiheessa, etten osannut kuin itkeä ja uhkailla tappavani itseni. Menin myös paljastamaan poikaystävälle, että ainoa tavoitteeni tällä hetkellä on olla laiha, koska koen, ettei minusta tule koskaan mitään muuta.

Laihdutustani hieman pelastaa se, että maanantaina kävin ystävän kanssa kolmessa jumpassa, pohkeet ovat yhä kipeät. Suunnittelin tänään meneväni yhdeksitoista ryhmäliikuntaan, mutta tuskinpa ehdin ja jaksan kolmen kahvikupillisen, kaurapuuron ja voi jestas - fetan jälkeen. Mikähän helvetin idea on syödä fetaa lusikalla suoraan purkista jo aamupalalla. Loppupäivä pitänee taas kitsastella. Ehkä kaalikääryle ja hapankorppu, vähän kurkkua niin en ole hillittömän nälkäinen koko ajan.

Pohdin noita tavoitteideni kalorimääriä ja totesin niiden olevan varsin korkeat. Vaikka ajattelin "laihduttaa terveellisesti", on ajatusmaailmani taas kääntynyt siihen suuntaan, että mitä vähemmän, sen parempi. Katsotaan mitä minulle tapahtuu. Toivottavasti vähenen paljon, fyysisesti.

Räpiköintiä

Perjantai.

Miksi vetäisin perjantaipullon? Koska mun koko elämä on alkoholia.

Alkoholia ja alasti sängyssä makaamista. Ei tämmönen ole ihmisen elämää ainakaan.

Kun maha kurnii, niin syödään, eikä kitata punkkua. Kun nukuttaa, niin nukutaan, eikä lähetä baariin. Mulla jää hommat tekemättä kun oon niin uupunut ja sit kehtaan uuvuttaa itseäni kapakoissa. Tosivitunjees homma, hienosti hoidettu.

Pohdin tässä, että onkohan mun masennuskausi päättänyt taas tulla. Joko on ja yritän paikkailla sitä alkoholilla, tai sitten oon vaan alkoholisti. Luultavasti ehkä molemmat.

En ajatellut syödä tänään. Ei tee mieli, ei tarvii, ei pidä. Mulla on pää ja kroppa sekaisin ja haluaisin palata toissayöhön ja hyviin jatkoihin. Oon niin ailahtelevainen, oon pettänyt ihmisten luottamuksia ja tuntuu, että tahtoisin vetästä ranteet auki. Toissayönä oli hyvä meininki. Tuntui hyvältä olla.

Tässä tekstissä ei ollut mitään päätä eikä häntää, mutta olkoon.

Oli miten oli

Perusjuttuja olla vähän paskana.

Kävin tänään taas vaa'alla ja järkytyin. En yksinkertaisesti saa sitä mahtumaan paksuun kallooni, ettei paino ei ole pudonnut yhtään. Vanhat farkut ovat löysemmät kuin ennen, mutta paino on sama. Olen toki varmasti turvoksissa ryypättyäni pari viikkoa kuin mikäkin sieni, mutta silti. Ehkä vain kuvittelin laihtuneeni.

En muuten pitkään aikaan ole oksentanut (paitsi kännissä). Yksin asuessani buliminen meininki oli paljon yleisempää, tosin siihen ei edes tarvittu mitään ylensyömistä. Nyt kun on monta kämppistä eikä koskaan osta kotiin herkkuja, ei tule oksennettuakaan. Ruma ajatus rumalta tytöltä, mutta mulla on ehkä vähän ikävä sitä aikaa. Silloin tunsi olevansa kontrollissa.

Pitää tehdä parempi suunnitelma kuin tuo edellinen tavoitepäivitys. Esimerkiksi hedelmäpäivä kerran viikossa. Minun painotavoite nyt ei ole mikään ihan hirmu kriittinen eikä mitenkään kamalan kaukana. Vituttaa, jos se jää toteutumatta siksi, että voisin olla tyytyväinen näinkin.

Se-ei-riitä-mulle, get it?

Ai niin, ja Rakel Liekillä on ihana vartalo.