Ystävänpäivä, 14.2.
Olen nälkäinen ja vihainen. Runoilija haluaa laittaa ruokaa. Se on ostanut kermaviiliä ja meinaa tehdä perunasalaatin. Kieltäydyn. Liikaa rasvaa, sitä paitsi olen vegaani.
"Maistuisko sulle sitten jälkiruoka?"
vilkaisen avattuun pakastelokeroon. Litra vaniljajäätelöä. Ei saatana.
"Ei."
Kiukuttelen, itken, narisen, himoitsen jäätelöä ja perunasalaattia. Lopulta saadaan sovittua ja syön pari soijanakkia, pienen perunan ja salaattia. Runoilija käskee opetella ottamaan rennommin ruoan suhteen. Räjähdän. Eihän se saatana tajua miltä musta tuntuu, kun pakastimessa kuumottaa litra jäätelöä. Litra herkullista oksennettavaa. Yhtäkkiä ollaan ilmiriidassa ja eroamassa. Toinen ei tajua, että olen masentunut ja syömishäiriöinen ja se ei ole mikään vitun hauska juttu eikä mulle silloin osteta jäätelöä. Itse olen kohtuuton hirviö, joka ei suostu antamaan pientä inhimillistä hyväntahdonelettä anteeksi.
Itken pari tuntia. Välillä huudetaan toisillemme. Poltan pari tupakkaa, lähden kotoa kivenmurikka kurkussa. Tulen monen tunnin päästä takaisin, sovitaan. Runoilija lupaa olla ostamatta jäätelöä mulle. Minä yritän olla vähemmän kamala.
Ollaan taas nollapisteessä. Olen taas virallisesti syömishäiriöinen. Lopetin dokaamisen, joten tuntuu vähän tasapainoisemmalta. Paino ei liene pudonnut yhtään. En jaksaisi välittää.
Välitänpä silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti