Lauhkea kuin villikaritsa

Joulustressi on melkein ohi. En ymmärrä miten se on mahdollista. Yleensä olen tässä vaiheessa joulukuuta heilunut paniikissa kaupoissa ja miettinyt, että mitähän ihmettä ostaisi läheisille lahjaksi samalla kiroten kulutushysterian ja riehakkaat kanssashoppailijat alimpaan helvettiin. Tänään kävin terveyskeskuksessa ja kivalla kirpparilla, löysin lähes kaikki tarvittavat lahjat ja olin iloinen.

Viime yö jäi taas tosi lyhyeksi, joten nukuttiin Runoilijan kanssa makeat parin tunnin päiväunet. Olen tehnyt viimeiset työt ja siivonnut ja pakannut. Arkea. Lempeää arkea. Kaikki on huolestuttavan hyvin – ainakin oman pään sisällä. Energiaa ei tosin olisi tehdä hirveästi mitään, mutta loman alku on varmaan sellainen.

Eilinen meni syömisten suhteen vähän läskiksi, kun tein sen seitankinkun ja "maun tarkastaakseni" napostelin siitä varmaan kolmasosan. Sallin itselleni tänäänkin muutaman viipaleen ja mötikästä ei liene enää mitään jäljellä jouluaattona. No sitten teen uuden. Ainakaan en ole sortunut ahmimaan epäterveellisyyksiä. Kalorit siis tänään toistaiseksi jotain reilun 1000 luokkaa. Nälkä ei ole hirmuinen ja kalorilaskurin mukaan kulutukseni on ennalta lasketuilla liikunnoilla 2100 kcal. Hyvät miinukset siis, jos pidän iltapalan pienenä.

Seuraavaksi viimeistelen joulusiivouksen ja suuntaan salille. Ehkä tästäkin joulusta tulee jotain. Viime joulukin oli mukava, vaikka läikytin punaviiniä ja itkin. Tekee mieli punaviiniä.

Levottomat unet

Muutin blogin nimen ja ulkoasun. Näyttää ja kuulostaa enemmän minulta nyt. Ei turhia krumeluureja, vain alkusointu parista meikäläistä oivasti kuvaavasta adjektiivisa. Toki myös vihainen pupu. Classy. Runoilija sanoo mua pupuksi. Rakastan sitä, kun se tekee niin ja hieroo nenäänsä mun korvanlehteen.

Söin pipareita, tein työt, hoidin lähes kaikki asiat. Ei ehkä vituta ja stressaa niin paljoa, paitsi ne piparit vähän vituttavat. Ihan turhia kaloreita, eivätkä edes niin kummoisen makuisia. Tuli kahdesta pienestä jo paha olo. Onneksi en kiskonut enempää, vaan tein törkeän hienon innovatiivisen, kolmion mallisen ufopiparitalon. Onneksi saan jouluna syödä mitä tykkään. Onneksi saan nukkua.

Meillä on maailman paras päiväunisohva ja otinkin kunnon torkut. Näin seksiunia ja herääminen oli ihan hassua. Viime yönä heräsin vain siihen, että kaikki paikat ovat täynnä verta ja maha (lue: kohtu) meinaa räjähtää kivusta. Halleluja, en siis ole ainakaan raskaana. Buranaa naamariin (ja ihan vähän salaisesti 86% tummaa suklaata. Etten tappais kaikkia katseellani.)

Menkat. Jännä juttu. Joka kuukausi sama kolmen päivän ketutus. Mutta vaikka kuinka niistä uikuttaa, muistaa aina olevansa kutakuinkin terve, jopa hedelmällinen nainen. Muistan, kun 15-vuotiaana, kaikkein laihimpina aikoinani (39-40, jotain) olin ihan paniikissa, että miksi menkkoja ei ole kuulunut puoleen vuoteen. Jälkeen päin ajateltunahan se on ihan selvä, että ei keho jaksa limakalvoja paksuntaa jos vyötärö senkun ohenee. Voi sitä riemua sitten kun ne alkoivat muutaman kilon päästä.

Muutamasta kilosta puheen ollen, saisi hiljalleen alkaa kaventua tämä vyötärö taas. Ei se ole suurentunutkaan, mutta ottaa kaaliin kun farkut eivät löysty ympärillä haluttuun tahtiin. Ehkä näillä veripäivilläkin on vaikutusta. En tiedä, mutta tänään värjään hiukset ja teen itselleni seitankinkun. Olen sen ansainnut.

Mitä saa kun yhdistää hiusnaamion ja rastat?

Siivosin eilen ehkä 6 tuntia ja aamulla kun suihkuun mennessä katsoin peiliin, mulla ei ollut mahaa. Olin tosi ylpeä. Nyt söin viimeiset rippeet jättimäisestä pasta-annoksesta. Taas jaksaa saatana. Onneksi se oli runsaskuituista"heimääoonterveellinenpasta"täysjyvää, niin kaikki ei tartu kankkuihin ja voin paskoa taas julmetusti.

Hyvä aamu.

Tätä muuten soitetaan meillä aina kun syön. Eikä se ees haittaa mua, se on hauskaa.

(Sileät otsahiukset.)

PULLA PULLAVA

Mitäs ketäs. En tiedä mitä kirjoittaa. Väliaikatietoja:

Viimeisin blogimerkintäni koski tissejä, jotka kasvoivat vauhdilla ja valitettavasti tuntuvat taas kutistuneen ainakin lähes takaisin entisiin mittoihinsa. Mitäs minä tisseillä muutenkaan.

Syöminen on nyt muutaman päivän aiheuttanut lähestulkoon tyytyväistä mielentilaa. Siirryin takaisin kotivegaaniseen ruokavalioon, lisäsin raakasafkaa ja tuplasin hedelmien määrän. Olo on parempi ja raikkaampi eikä kaloreita ole viime päivistä kertynyt kuin tuhatkunta (lukuunottamatta eilistä nälkäpäivää, jolloin söin varmaan 1600).

Lenkkiä olen heittänyt, mutta en samalla rääkkitahdilla kuin aiemmin – tuloksena se, etten tule kipeäksi jokaisen liikuntakerran jälkeen. Halleluja, motherfucker!

Vietin myös yhden kokonaisen viikonlopun koskematta alkoholiin. Näin lähes vecka myöhemmin uskoisin, että se oli helvetin hyvä päätös. Meininki kun ei ole yhtä sumuinen ja apaattinen – surkea masentuneisuus on vaihtunut äänekkääseen vittuiluun ja (huumori-)kärttyilyyn, tunnen olevani vanha, hyvä (heh, hauska vitsi) Kissi taas.

En siis vihaa itseäni ihan yhtä paljoa kuin aiemmin, kenties. Painosta ei ole minkään valtakunnan tietoa, ehkä ihan hyvä niin. Katsotaan sitten kuukauden päästä kun olen kutistunut noin tonnin. Jatkan meininkiäni, vaikka mikään ei kovasti huvita. Ehkä kohta turvaudun noitakeinoihin tässä ulko- ja sisätilani muutoksessa.

Tylsän ihmisen tylsä elämä

Enpä ole kirjoitellut. Eipä ole ollut kovastikaan kirjoiteltavaa. Samassa siis junnataan jotakuinkin, vaa'alla en tosin ole käynyt hetkeen ihan vaan siksi, että mielenterveyteni säilyisi. Farkut tuntuvat entistä hieman löysemmiltä. Yksi merkittävä muutos edellisiin kirjoituksiin ja kokoihin on tapahtunut: mun tissini ovat ihan valtavat nykyään. Tai siis - minun mittapuullani valtavat. Koska en ole paisunut muualta, tämä on henkinen voitto.

Tai sitten olen raskaana. Tällä päivämäärällä, ei muuta.

Ei ole mitään sanottavaa

Kävin eilen vaa'alla. 64,6. Ihan kamalaa. Onneksi on menkat, koska se turvottaa ja voin iloisesti vähentää peräti 2 kg pois tuosta luvusta. Kävin puolentoista tunnin lenkillä ja söin 1000 kaloria. Eikös se ole ihan hyvä? Eikös näin päästä taas eteenpäin. Mutta kilpirauhaskokeisiin mun täytyy päästä. Ei näillä syömisillä ole mahdollista koko ajan vain lihoa.

Inhoan sitä, että on joku, joka sanoo, että olen täydellinen. Siinä vaiheessa kaikki laihdutusinnostukseni kumoutuvat, koska luulen, että oikeasti olen. Jumalauta.

Terve. (Ei terve, vaan moro.)

Musta on aina yhtä ihanaa tulla jatkoilta kotiin puoli 11 aamupäivällä oikein kunnon humalatilassa. Onneksi matka ei ollut pitkä, välttelin katsekontaktia erityisesti mummoihin ja lapsiperheisiin. Hups. En tiedä miten tässä näin kävi, itkin illalla ja itkin aamuyön vuolaammin kuin pitkään aikaan.

Puitiin vanhoja, jo menneitä asioita enkä tiedä tällä hetkellä enää missä ja miten päin olisin pääni kanssa. Turhaa tuskaa se ainakin tuntuu mulle tuottavan, kun pitää taas etsiä itseään lasin pohjalta.
(Rikoin myös yhden tuopin, vahingossa. Sain ilmaisen juoman, koska siivosin sotkun ihan omin pikku kätösin.)

Nyt yritän korjailla itseäni, menen suihkuun ja juon kahvia. Nukun jos kroppa sen sallii, tuskin syön koska olo on aika karmea. Piti vaan saada avautua,  kuinka hieno ja nerokas ihminen olenkaan.