Getting stupider or just more beautiful?

Ja siitä on taas niin kauan.

Kertooko blogin autuas unohtaminen siitä, että olen myös autuaasti unohtanut sen että olen lihava virtahepo, jolla ei ole mitään toivoa koskaan olla kaunis tai hoikka ts. luovuttamisesta laihduttamisen suhteen? Vai siitä, että suhteeni ruokaan on nykyään normaali ja vaikka olen taas lihonut, en jaksa olla itselleni vihainen koska ruoka on hyvää? Vai kenties siitä, etten vieläkään kykene pukemaan ongelmiani sanoiksi ilman tahatonta suojasarkasmia, jonka taakse hiljennetyn syömishäiriön voi kätkeä odottamaan seuraavaa murskaamishetkeä.

En tiedä. Poikaystäväni pitää minua kauniina, joten olen altistanut itseni rakastavalle aivopesulle. Ei se, että olen hänen mielestään kaunis, tarkoita että olisin omasta mielestäni edes jossain määrin viehättävä. Juoksen baareissa ja kehrään, kun tuntemattomat miehet luovat silmäyksiä, vaikka en ole heistä missään määrin kiinnostunut. Se on vain narsismia. Voin uskotella itselleni olevani vielä haluttava, vaikka selluliitti pursuaa reisistä sukkahousujenkin läpi ja kasvot ovat jatkuvasti turvoksissa.

Haluanko edes olla tasapainoinen ja autuaan tavallinen? Musta siinä, että eläisi pelkillä ompuilla, kahvilla ja tupakalla on jotakin rappioromantiikkaa. Tuskin turhaan romantisoin laihoja aikojani. Mutkumutkumutku en haluaisi ongelmia enää. Siksi en voi lopettaa tai vähentää radikaalisti syömistä, mutta olen liian laiska liikkumaan riittävästi että edes yksi vitun kilo lähtisi. Yhyy, olen surkea, koska motivaationi ei riitä. Toisin sanoen olen vähän vihainen itselleni, koska en kykene laihduttamaan. Olen epäonnistunut ihmisenä.

Enkä minä oikeasti ole edes tätä mieltä. Osaan olla jopa onnellinen siitä, että nykyinen elämäni ei ole missään määrin verrattavissa niihin pahimpiin masennuskausiini. Osaan ottaa elämästä, no, ehkä 50 % irti ja vähän nauttiakin. Niin miksi haluaisin taas olla syvemmällä syömishäiriössä? Elämä on tunnetusti kivempaa kun reidet ei hinkkaa yhteen.

Invisible, invincible?

Minä en syönyt jouluna itseäni ähkyyn. En olisi varmaan edes pystynyt, koska olin joulun alla kuumeessa enkä syönyt kahteen päivään käytännössä mitään. Olen ylpeä itsestäni - suklaatakin söin aivan minimaalisen määrän. Niin - ja olen ylpeä itsestäni vain siksi, että ylensyönti aiheuttaa minussa niin suunnattoman tuskan, ettei mitään rajaa. En haluaisi olla enää yhtään ahdistuneempi jouluna. Enkä ollut.

Alkoholinkäyttöön minun pitäisi kiinnittää huomiota. Viini maistuu liian hyvin ja nousuhumala on liian suloinen tunne. Kyllä, olin eilenkin tapsantansseissa. Oli ihan kivaa - lähinnä ystävän luona kahdestaan puhuessa ja viiniä lipitellessä. Baari latisti tunnelman. Jotain hyvää kännissäkin - osaan humalassa pelata Zuma Blitziä aivan saatanallisen hyvin. Liukas kännitaikuri-Kissi. Siinä menikin sitten aamuseitsemään.

Minulla ei oikeastaan ole hirveästi kerrottavaa. Välillä ahdistaa, välillä ei. Haluaisin laihtua, mutten jaksa tehdä kovasti mitään sen eteen. Haluaisin nukkua öisin, mutten pysty siihen yksin. Haluaisin olla tasapainoisempi ja onnellisempi, mutta asiat ovat nyt juuri niin hyvin kuin ovat ja en lamaantuneisuudeltani jaksa muutta niiden kulkua. En jaksa lopettaa tupakointia, vaikka tiedän, ettei se tee minulle hyvää. En ole kiinnostunut alkoholittomasta elämästä muulloin kuin krapula-ahdistuksissani (ts. nyt) enkä saa kovasti mistään kiinni.

Eikä sillä ole niin väliä. Tämä on oikeastaan aika huolestuttavaa. Olisi ihan mukavaa olla näkymätön.

Oli järki mennyt syksyn myötä

En jaksa enkä ehdi ajatella, joten en jaksa enkä ehdi kirjoittaa. Siksi pitkä tauko, ei inspiraatiota mihinkään.

Mulla on muka hirveän paljon tekemistä, mutta kaikki menee aivan perseelleen silti. Koulu, työt, muut vapaaehtoiset velvollisuudet – kaikki yksinkertaisesti kusee. Mutta saan jotain voitonriemua äärimmäisestä stressistä ja kiireestä. Yritän tehdä hommat kunnolla ja nukun välillä kaamosta pois. Olen syönyt melko vähän, mikä on erittäin nautinnollista. Saatan laihtua ja se tekee minulle euforisen olon – onnistuivat asiat eli eivät.

Parisuhdekaan ei suju aivan niin kuin haluaisin. Jaksetaan vielä toistaiseksi katsella toisiamme ja nukkua pääasiallisesti samassa sängyssä. Naurua tai hellyyttä ei puutu mutta rakkaudesta en tiedä. Ilmassa on jotenkin koko ajan ihmeellinen jännite ja pelkään kovasti, missä vaiheessa se laukeaa ja kaikki hajoaa käsiin. Kaikki on särkyvää ja tuntuu lopulliselta. Jospa häviän tämänkin taistelun? En yksinkertaisesti osaa ajatella sitä, että viihdymme keskenämme ja esimerkiksi huumorintajut ja musiikkimaut loksahtavat kohdalleen. Kun tuntuu hassulta.

En jaksa keskittyä tekemättömiin töihin ja hoitamattomiin velvollisuuksiin enkä halua keskittyä ruokaan tai vaivaavaan parisuhteeseen. Keskityn siis musiikkiin. Olen taas löytänyt upeita vanhoja ja uusia artisteja, jotka täyttävät aivolohkot lohdulla ja helpotuksella. Tästä teille Puscifer, Cinnamon Chasers ja Uusi Fantasia . Esimerkiksi. Normaalisti kun kuuntelen lähinnä metallia. Mutta ei hyvää päivää miten rakastettavia artisteja.

En ole oksentanut pitkään aikaan. En tiedä onko kyse siitä, että tunnen oloni paremmaksi sillä elämän alueella, vai siitä, että pelkään siitä aiheutuvia rytmihäiriöitä. Tuntuu että sydän reistailee vähän muutenkin. Vaikka välillä haluan kovasti kuolla, pelkään kuolemaa. Luonnollisesti.

Vikinää ja hoikkuusidoleita

Jaahas. Olen siis kipeä. Kurkkuun sattuu mielettömän paljon ja koko kaali on ihan tukossa. Tosi hyvä hei, enhän mä suunnitellutkaan tälle päivälle lenkkeilyä ja tehokkuutta vaan lötköttelyä, saamattomuutta ja SYÖMISTÄ. Eih, tänäänkin. En ole kyennyt tekemään muuta kuin istumaan koneella tai vähän soittamaan pianoa. Laulaminen ei kurkulla sujunut. Turhauttaa.

Minulla ei muuten yleensä ole mitään julkkisidoleita / thinspirationeja, mutta Dita Von Teese on yksinkertaisesti ihana. Muutenkin täydelliset naiset saavat kaikki mahdolliset itseinhoni, alemmuudentunteeni sekä laihdutusajatukseni pilviin. Kieltämättä ärsyttää olla näin helposti vietävissä.






Voih!

Toast and honey

Huomenta. Maanantai, klo 13.35, Kissin aamukahviaika. Onneksi joskus saa viettää tällaisia maanantai"aamuja".

Vanhempien luona on hyvä olla. Arkipäivisin täälä ei ole ketään ja voin aivan kaikessa rauhassa nautiskella aamukahvini ja -palani. Jälkiuunileipää, tuoretta ananasta, banaania, vihanneksia, kevytjuustoa. Mustaa kahvia. Mariannekarkit houkuttelevat minua vienoin äänin kulhostaan. Otin yhden. Se riittää. Monivitamiinitabletti, omega-kapseli, yskänlääke. Ai niin, rautalääkkeitäkin pitäisi ottaa.

Olen lähes sairaalloisen huolissani paitsi kauneudestani ja koostani, myös terveydestäni. Uskon että kuolen maksakirroosiin ja/tai keuhkosyöpään viinanlitkinnän ja tupakinpolton vuoksi. Todellisuudessa voimajuomaa eikä varsinkaan arkunnauloja kulu ollenkaan niin paljon, että minun pitäisi tosissaan huolestua. Olen aivan varma, että minulla on anemia – mikä mitä luultavimmin on oikea luulo – ja joku piilevä tauti. Veikkaan että vakavin tauti, mikä minulla on toteamattomana, paljastuu vainoharhaisuudeksi.

Tea muuten piirtää oivasti vainoharhaisuudesta (ja muustakin) blogissaan Mad Teaparty. Suosittelen!

Pohdiskelin myös tämän blogin funktiota. Kirjoitanko siitä, että haluan parantua lopullisesti, olla normaali ja onnellinen. Vai haluanko kenties analysoida masennustani, ahdistustani ja syömisongelmiani? Haluanko kertoa rehellisesti siitä, kuinka haluaisin olla taas 45-kiloinen keijukainen ja kuinka yritän taas päästä siihen tavoitteeseen. "Eihän se ole kuin hieman alipainoa, en ole niin pitkä." Niin minä ajattelin viimeksikin. Sydän kärsi ja luut haurastuivat. Ei käy ihan käsi kädessä sairaalloisen sairauspelkoni kanssa.

En tiedä mitä haluan ja mistä haluan puhua. Ei – tiedän, haluan puhua kaikesta. Haluan kertoa kaiken. Mutta käytännön toiminnasta en tiedä, haluanko laihtua vai opetella olemaan tyytyväinen kiloihini. Olisin mielelläni pieni, siro ja särkyvän näköinen. En silti usko, että kovin mielelläni jaksaisin käydä läpi sitä rumbaa, tarkkailua, juoksemista ja itkemistä, mikä sirouteen vaaditaan. Kun nk. "terve järki" sanoo toista ja mielihalut, tunteet ja minussa elävä syömishäiriö toista.

En tiedä, en osaa sanoa, en uskalla toivoa. Keskityn jälkiuunileipään, joka paisuttaa minua.

Tajuta olevansa vain pieni ihminen

Löysin itsestäni yhden hyvän puolen. Minä en ole pitkävihainen.

Meille tuli viime yönä riitaa poikaystäväni, T:n kanssa. Käsitin väärin sopimuksen yhteisistä iltasuunnitelmista. Kyseessä ei hänen mielestään ollutkaan sopimus rauhallisesta leffaillasta. Hän kävi kavereiden juhlissa ja suuntasi baariin enkä minä jaksanut lähteä yöelämään – vaikka mies minua sinne pyysi. Olin rahaton ja väsynyt, joten jäin kotiin murjottamaan. Yliherkkänä nössönä tietenkin itkeskelin yöllä ja aamulla kurjuuttani.

Minulla on tapana liioitella asioita ja aloin vakavasti epäillä koko suhdetta. Naurettavaa, tiedän – kysehän oli pelkästä väärinkäsityksestä. Lopulta aloin epäillä koko elämääni ja aamupäivällä itkin poikaystävälleni puhelimessa sitä, kuinka en ole mitään eikä tästä surkeasta pikkutytöstä ole hänelle minkäänlaista iloa. Lopulta kultani sai minut rauhoitettua ja suostuin menemään hänen luokseen. Sinne päästyäni T hieroi hartioitani ja haki minulle ruokaa. En koe ansaitsevani moista huomiota kohtausteni jälkeen. Olen typerä.
En tiedä mistä tuollaisia miehiä löytyy. Kuinka minulla on sellainen?

Tänään olen hihittänyt rakkaan kainalossa ja tänään olen syönyt. Syönyt syönyt syönyt syönyt. Kokonaisen subin, ruisleipää, marianne-karkkeja, hedelmiä. Tämän siitä saa kun katsoo peiliin ja kerrankin toteaa näyttävänsä ihan nätiltä. Ja tämän siitä saa kun poikaystävä sanoo minun näyttävän "ehkä vähän laihtuneelta".



Ehkä yhden päivän ylensyönti ei kostaudu? Toivon niin ja koputan puuta. Hyvää yötä maailma, huomenna yritän olla tasapainoisempi.
Kuva: karkkigalleriaa

Studying is bad?

En ole osannut kirjoittaa. En osaa kirjoittaa siitä, etten osaa olla. Sitä paitsi minulla on ollut viime aikoina välillä ihan mukavaa. Ei silloin halua analysoida omaa sekopäisyyttään, kun kerrankin voi edes hieman hyvin. Olen ollut jopa lähellä tervettä itsetyytyväisyyttä ja kokenut kulkevani kohti onnellisuutta. Joku pikku pamaus on kuitenkin aina pudottanut minut kieroutuneeseen "normaalitilaan", jossa en ole enää mitään.

Opiskelupaineet ovat ajaneet itsetunto-ongelmani taas ihan omanlaisiinsa sfääreihin. Opiskelu on juuri niin kinkkistä ja kiinnostavaa kuin sen kuuluukin olla. Minä en osaa ottaa sen monimutkaisuutta mieltäkiihoittavana haasteena vaan osoituksena siitä, että olen tyhmä ja alalle sopimaton. Typeräähän se on. Kullanarvosena apunani on kuitenkin ollut opiskelutoverien vertaistuki. En tosiaankaan ole ainoa, jonka on vaikeaa tarttua sisäistettävistä asioista ja ammatti-identiteetistä kiinni.

Kampusympäristö tarjoaa minulle myös mielenterveyden kannalta negatiivisia visuaalisia virikkeitä. Tällä tarkoitan kampuksen kauniita ja hoikkia tyttöjä, jollainen soisin itsenikin olevan. Ulkonäköpaineet lisäävät vaikeuksia tottua opiskeluun. Paitsi etten ole riittävän älykäs, en ole riittävän nätti tai solakka. Luulen että sirompien toverieni olemassaolo on myös saanut hetken uinumassa olevat bulimiset kohtaukseni herätettyä. Se on älyttömän surullista, koska ei kukaan tarkoita kaunista ulkomuotoaan minun itsetuntoni kiusaksi. Eikä yleensä voi viehättävyydelleen mitään.

Tosiaan. Setä Bulimia tuli taas. (Joo, ja mun mielestäni se on nimenomaan setämies eikä mikään naikkonen kuten monet väittävät. Se "Mia" on ihan vitun huijausta. Hah.) Oksentelukohtaukseni eivät ole kovin säännöllisiä eivätkä millään lailla massiivisia, rituaalisuudesta puhumattakaan. Saatan vaan onnellisena syödä joko pienen tai suuren määrän kaloripitoisia herkkuja ja neutraalihkosti käydä deletoimassa sen. Poistamassa herkutteluni olemassaolon. Joskus stressaaminen luo tarpeen mässäillä liikaa ja purjoilla.

Pidän asiaa totaalisen mitäänsanomattomana, jopa normaalina ja luonnollisena ratkaisuna. En halua paskaa kehooni, mutta kun sitä on niin mielettömän mukava mussuttaa ja maistella. Tiedän kyllä, että ihan aikuistenvitunoikeesti se on sairaalloista ja kieroutunutta. Kieroutunutta on myös se, etten usko menestyväni opiskeluissa enkä alallani ennen kuin olen taas solakampi (inhoan käyttää sanaa 'laiha', se on niin halventava).