Ei ole mitään sanottavaa

Kävin eilen vaa'alla. 64,6. Ihan kamalaa. Onneksi on menkat, koska se turvottaa ja voin iloisesti vähentää peräti 2 kg pois tuosta luvusta. Kävin puolentoista tunnin lenkillä ja söin 1000 kaloria. Eikös se ole ihan hyvä? Eikös näin päästä taas eteenpäin. Mutta kilpirauhaskokeisiin mun täytyy päästä. Ei näillä syömisillä ole mahdollista koko ajan vain lihoa.

Inhoan sitä, että on joku, joka sanoo, että olen täydellinen. Siinä vaiheessa kaikki laihdutusinnostukseni kumoutuvat, koska luulen, että oikeasti olen. Jumalauta.

Terve. (Ei terve, vaan moro.)

Musta on aina yhtä ihanaa tulla jatkoilta kotiin puoli 11 aamupäivällä oikein kunnon humalatilassa. Onneksi matka ei ollut pitkä, välttelin katsekontaktia erityisesti mummoihin ja lapsiperheisiin. Hups. En tiedä miten tässä näin kävi, itkin illalla ja itkin aamuyön vuolaammin kuin pitkään aikaan.

Puitiin vanhoja, jo menneitä asioita enkä tiedä tällä hetkellä enää missä ja miten päin olisin pääni kanssa. Turhaa tuskaa se ainakin tuntuu mulle tuottavan, kun pitää taas etsiä itseään lasin pohjalta.
(Rikoin myös yhden tuopin, vahingossa. Sain ilmaisen juoman, koska siivosin sotkun ihan omin pikku kätösin.)

Nyt yritän korjailla itseäni, menen suihkuun ja juon kahvia. Nukun jos kroppa sen sallii, tuskin syön koska olo on aika karmea. Piti vaan saada avautua,  kuinka hieno ja nerokas ihminen olenkaan.

Unettomuus ja uusi kertomus

Tänäkin aamuna heräsin kuudelta. Tunnustin illalla miehelle, Runoilijalle, sen, että olen taas alkanut vihata itseäni ja leikkiä ruualla. Hän näytti hetken niin huolestuneelta ja toivottomalta, että minunkin teki mieli itkeä. Jäin yksin sänkyyn makaamaan, kun Runoilija lähti sulattelemaan asiaa. Pian hän palasi viereeni ja jaksoin puhua hetken, kunnes nukahdin. Heräsin yksin, aamuhämärässä, kynttilän palaessa yhä ikkunalaudalla.

Tein aamun töitä, söin muutaman pähkinän ja rusinan, join sokeritonta kuumaa mehua flunssaani. Kahvia on mennyt useampi saavillinen. Ruokahalua, makuaistia eikä nälkää ole. Sain työt tehtyä ja kirjoitin sairauskertomukseni (jota pääsee lukemaan välilehdeltä yläpalkista). Se avasi paljon asioita, tökki menneisyyden kipeitä haavoja, mutta tuotti helpotuksen. Tuskastumiseni on lähes tiessään. Jäljellä on vain surkea uupumus ja vuotava nenä.

Elämänhaluni minä tahtoisin takaisin. En tiedä miten se taas katosi näin äkkiä ja yllättäen. Ei minua varmaankaan haittaa, että samalla meni ruokahalu, mutta rauhassa nukkuminen ja huolettomuus ovat ihan viehättäviä asioita tiettyyn pisteeseen saakka. Alkaa olla taas sellainen olo, ettei ehkä haluakaan tietää mistä löytää itsensä huomenna.

kuva: cherrysorbetcreative

Minulla on kuitenkin rakkaita ihmisiä. Minulla on töitä. Minulla on musiikki ja taide ja pää, joka niitä luo. Minulla on terveehkö vartalo, josta lähteä liikkeelle. Aivot, jotka toimivat vielä toistaiseksi, sydän joka pumppaa verta. Jalat, jotka vievät eteenpäin. Haave jostain muusta, haave elämänhalusta ja aurinkoisesta sunnuntaiaamusta silloin, kun olen vihdoin oppinut olemaan minä.

Smoothie - kun mikään muu ei mene alas

Tiedän, pitäisi varmaan olla vain tyytyväinen kun mikään ei mene alas, mutta minä en ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt pakonomaista syömättömyyttä. Tai olen, mutten ymmärrä enää. En nimittäin halua olla aliravittu, vaikka haluankin olla pikkuruinen. Haluan olla täysissä järjissäni, mitä en esimerkiksi pahimpina sh-aikoinani ollut, koska en syönyt. Siksi lykkään superruokaa nestemäisessä muodossa kitusiini, vaikkei yhtään tekisi mieli syödä mitään. Tänään lienee siis kevyt päivä.

Supersmoothieeni lykkäsin:

- ananasta

-punaherukoita

-pellavansiemeniä

- auringonkukansiemeniä

- vihreää teetä

- maca-jauhetta

- ihan vähän banaania

- hitusen hunajaa

Heräsin viiden aikaan aamulla, enkä saanut unta pariin tuntiin. Lopulta, joskus seitsemän jälkeen nukahdin uudelleen ja heräsin ihan pöhnäisenä useamman kerran tunnissa kymmeneen asti. Yöllä käytiin liian pitkiä, liian ikäviä keskusteluja rakkaan kanssa siitä, kuinka vihaan itseäni ja kuinka hän ei kestä katsoa itseinhoani. Enhän minä haluaisi rakastani pistää kärsimään. Mutta kun en kestä itseäni ja pistän itseni kärsimään, vaikken haluaisi. Kohta ainoa keino on piilottaa itseinho ja teeskennellä olevansa ihan ok – en vain ole koskaan osannut valehdella.

Nyt olen jo siinä pisteessä, että olen ajanut miehen nurkkaan. Se varoo kaikkia sanomisiaan, jottei loukkaisi minua ja saisi nenilleen. Taidan oikeasti olla ihmishirviö. Tänä aamuna se toi mulle kahvin sänkyyn ja sanoi, että pysyy vierelläni aina, mutta pyysi antamaan vähän armoa. Yritän kyllä, mutta pitäisi varmaan osata olla armollinen itselleen?

Toiseen aiheeseen - mieleeni tuli, että mun tavoitteet ja hoikkuusihanteet tuntuvat vaihtelevan koko ajan – toisinaan ihannoin tikkukäsiä ja toisinaan haluan lihaksikkaan, timmin kropan. Tänään totesin, että Shakiralla on aivan mieletön keskivartalo, johon minun ruumiinrakenteellani olisi jopa mahdollisuus päästä. Mulla kun on kapea vyötärö ja leveä lantio, mihin lienen teoriassa ihan tyytyväinen. Ne ihrapallot pitäisi vaan poistaa välistä. 

Toisaalta ärsytän itseänikin, kun kirjoitan tällaista pinnallista paskaa, kun oikeasti pitäisi pohtia syitä, seurauksia ja sitä, miten vituilleen aivokemiat, kehonkuvat ja muut lässynläät taas tällaisesta temppuilusta menee. Mutta silti kyyläilen poptähtösten kuvia internetistä ja kuolaan vartaloa, jollaista minulla ei (vielä) ole. 

Mutta katsokaa tuota mahaa! Katsokaa!

kuva: indiantvtoday

Eteenpäin, sano Kissi-mummo lumessa. Ensi kerralla puhun jostain ihan muusta.

Laihdutuksen ABC

A: Aamupala, ainoa ruoka josta en voi luopua. Olen vihainen ilman sitä.
B: Banaanit, kaloripitoiset hedelmät. Korkeintaan yksi päivässä.
E: Elävä ravinto, pitkäaikainen haave kokeilla.
F: Falafel, herkku, jota pidän yhä liian tuhtina ruokana. 
H: Hamppuproteiinijauhe, haluaisin kokeilla sitäkin. Kevyttä ja helppoa niellä.
I: Ihra. Se, jota mun mahasta, reisistä ja hanurista löytyy. Vaurauden merkki.
J: Jäätelö. Teeskentelen, etten pidä siitä, mutta totta kai pidän.
K: Kahvi. Kahvia kuluu. Kahvia rakastan. Mahdollisimman vahvana.
L: Liikunta pitää pään kunnossa ja auttaa kroppaa kutistumaan.
M: Maha, pieni ja pehmeä. Silti liian iso.
N: Napa. Kaunis ja syvä, pienemmässä mahassa.
O: Omenat, ikuinen turvaruoka.
P: Paino. En uskalla katsoa sitä. 
R: Ravintosisällöt. Niitä mä tuijotan pelkkien kaloreiden sijaan.
S: Sali. Paikka, jossa ihminen on turvassa.
T: Tofu. Turvaruokaa.
U: Uni. Sitä mä kai opettelen, että mikä määrä on hyväksi.
V: Viikonloppu. Syvä kaivo, joka on täynnä alkoholia ja herkkuja. Sinne mä aina putoan.
W: Waist, vyötärö. Haluan että se on kapea. 
Y: Yökyöpelöinti. Juokseminen kapakoissa ja elämän etsiminen viinilasista.
Ä: Äidin ruokapöytä. Paikka, jossa en laske kaloreita, sillä se on täynnä rakkautta.
Ö: Öl, olut. Se ja muu alkoholi. Kompastuskivet.

Varastin tämän Rosannalta. Hirveen kiva.

Tänään mä laittauduin nätiksi, pukeuduin mustaan ja pistin korvikset korviin. Helpotti. 

Kotiinpaluu?

Olen ollut poissa. Olen "parantunut", sanotaan. Opetellut syömään ja liikkumaan niin kuin ihmisen pitäisi. Leikkinyt elämälläni vähän vähemmän – joskin edelleen juon ilooni ja tuskaani ja sätin itseäni siitä yhä, mutta joku muu antaa minulle anteeksi. Ei, en ole tullut uskoon. Rakastuin, annoin itselleni anteeksi ja minusta tuli lempeä ja lauhkea. Koska minuun rakastuttiin.

Kun ensihuuma on laantunut, näen itseni taas oikealla tavalla, löysänä lihakimpaleena, jonka tarkoitus on vähentyä. Ei väliä, vaikka toinen pitää minua yhä kauniina keijukaistyttönä – ei näillä mitoilla voi olla keijukaistyttö. Olen ehkä hieman surullinen siitä, etten enää voi pitää pientä, pehmoista mahaani suloisena asiana. Pitäisin, jos se olisi pieni, mutta ei se ole. Se on vain pehmeä.

Otin itsestäni mitat, pitkästä aikaa.  Mikään ei ole muuttunut hetkeen, en siis ole lihonut suunnattomia määriä. Se on hyvä, hyvä hetki aloittaa. Mietin hetken myös tavoitemittoja, jotka ovat järkeviä ja riittäviä. Isken nuo kaikki tuonne sivupalkkiin muistuttamaan itseäni. En jaksaisi rääkätä itseäni yhtään enempää kuin on pakko. Olen väsynyt ja haluan vain olla pieni ja kaunis.

En halua aloittaa mitään hirveää dieettiä. Karsin vain ylimääräiset pois. Olen syönyt sokeria ja juonut alkoholia. Poistan sellaiset ruokavaliostani, liikun paljon ja syön proteiinia ja kasviksia. Kokeilen, onnistuisinko sillä ilman, että minun tarvitsisi laittaa itseäni kärsimään turhanpäiväisesti. Vanhan elämäni aikana olen todennut, että kärsimisessä ei ole mitään järkeä, ellei se ole tarpeellista.

Kiitos, amen.

Masentuminen laihduttaa, sanotaan.

Joulun ja uudenvuoden mässinkien jälkeen lienee täysin naurettavan typerä temppu tarttua mittanauhaan. Tein niin kuitenkin. Sepä oli vallan masentavaa. Toisaalta, sain uutta tarmoa urheiluun ja kevyeen syömiseen, ehkä. Joka tapauksessa selvisin pyhistä yhtenä kappaleena, joskin söin liikaa ja join vieläkin enemmän. Punkku on liian hyvää.

En missään vaiheessa suunnitellut pitäväni tipatonta tammikuuta, mutta olen jotenkin herännyt siihen, että alkoholin ollessa niin uskomaton hermomyrkky, on silkkaa typeryyttä juoda sitä. Tiedän toki, että olen ryypännyt lähinnä pitääkseni itseni kiireisenä ja ajatukseni poissa siitä, miten pahalta tuntuu koko ajan. Yritän keskittyä liikkumiseen ja hengissä pysymiseen, riittänee mulle.

Huomenna menen puhumaan masennuksesta terkkarille. Myönsin sen vihdoin itselleni ja muille, etten enää jaksa tätä meininkiä. Olo on lohduton, mutta melko rauhallinen.

Päivän "saavutukset":

Muuttoapua porukoille

Suunnatonta itsetutkiskelua

Kuntopyöräilyä 30 min

Vatsalihastreeni 10 min

Saunomista

Ruokaa n. 950 kcal