Olen ollut poissa. Olen "parantunut", sanotaan. Opetellut syömään ja liikkumaan niin kuin ihmisen pitäisi. Leikkinyt elämälläni vähän vähemmän – joskin edelleen juon ilooni ja tuskaani ja sätin itseäni siitä yhä, mutta joku muu antaa minulle anteeksi. Ei, en ole tullut uskoon. Rakastuin, annoin itselleni anteeksi ja minusta tuli lempeä ja lauhkea. Koska minuun rakastuttiin.
Kun ensihuuma on laantunut, näen itseni taas oikealla tavalla, löysänä lihakimpaleena, jonka tarkoitus on vähentyä. Ei väliä, vaikka toinen pitää minua yhä kauniina keijukaistyttönä – ei näillä mitoilla voi olla keijukaistyttö. Olen ehkä hieman surullinen siitä, etten enää voi pitää pientä, pehmoista mahaani suloisena asiana. Pitäisin, jos se olisi pieni, mutta ei se ole. Se on vain pehmeä.
Otin itsestäni mitat, pitkästä aikaa. Mikään ei ole muuttunut hetkeen, en siis ole lihonut suunnattomia määriä. Se on hyvä, hyvä hetki aloittaa. Mietin hetken myös tavoitemittoja, jotka ovat järkeviä ja riittäviä. Isken nuo kaikki tuonne sivupalkkiin muistuttamaan itseäni. En jaksaisi rääkätä itseäni yhtään enempää kuin on pakko. Olen väsynyt ja haluan vain olla pieni ja kaunis.
En halua aloittaa mitään hirveää dieettiä. Karsin vain ylimääräiset pois. Olen syönyt sokeria ja juonut alkoholia. Poistan sellaiset ruokavaliostani, liikun paljon ja syön proteiinia ja kasviksia. Kokeilen, onnistuisinko sillä ilman, että minun tarvitsisi laittaa itseäni kärsimään turhanpäiväisesti. Vanhan elämäni aikana olen todennut, että kärsimisessä ei ole mitään järkeä, ellei se ole tarpeellista.
Kiitos, amen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti